Työ ja oppiminen tietoyhteiskunnassa

Yhteistyöhön ja verkostoitumiseen liitetään niin opiskelun kuin työelämänkin yhteydessä positiivisia konnotaatioita. Opiskelussa yhteisölliset ja yhteistoiminnalliset oppimisen mallit tarjoavat tilaisuuksia vuorovaikutuksen dynamiikan sisäistämiseen. Opiskelijoiden keskinäinen yhteistyö merkitsee myös ihmissuhdeverkostojen syntymistä jo ennen työelämään siirtymistä. Samalla opiskelijat sisäistävät implisiittisesti informaatioyhteiskunnan taustalla olevia rakenteita. Työelämään siirryttäessä toimenkuvamme rajaa sitä, missä määrin meidät voidaan karsinoida tietotyöläisiksi. Työpaikalla koko toimintamme saattaa perustua verkostojen luomiseen ja ylläpitämiseen. Jo tällä hetkellä varsin monen ihmisen työskentely on kiinni tietoverkkojen toiminnasta. Toiminta kaupan kassalla pysähtyy, mikäli verkkoon tulee häiriö.

Internetin ansiosta opiskelijoiden saatavilla on miltei rajattomasti erilaisia tiedonlähteitä. Tiedon lähteiden määrä on kasvanut parin viime vuosikymmen kuluessa niin nopeasti, että olemme tällä hetkellä täysin Googlen ja muiden hakukoneiden toiminnan varassa. Niiden kautta kulkeutuva tieto on meille olemassa. Meillä ei välttämättä ole edes mahdollisuutta muuhun kuin hakukoneiden kautta tapahtuvaan tietojen etsintään. Verkkojen käyttäjiltä edellytetään entistä kriittisempää suhtautumista tavoittamaansa informaatiota kohtaan, sillä julkaisukynnys internetissä on muodostunut matalaksi. Tiedonhaun tai oppimisen yhteydessä määrä ei edelleenkään korvaa laatua. Tämän seikan merkitys on entisestään kasvanut.

Verkot merkitsevät joustavuutta niin tietämyksen hankintaan, oppimiseen kuin verkostoitumiseen liittyen. Samalla verkoissa ja varsinkin sosiaalisessa mediassa vuorovaikutukseen liittyvä kulttuuri ja käytänteet hakevat edelleen muotoaan. Sosiaalinen media tarjoaa ennen näkemättömiä (ja myös kokeilemattomia) mahdollisuuksia oppimisympäristönä. On jopa esitetty, että ilman internetin käyttömahdollisuutta korkeimpien arvosanojen saavuttaminen ei ole mahdollista.

Lisääntynyt teknisten välineiden määrä saattaa nopeuttaa merkittävästikin yhteiskuntien muuttumista. Viestinnän lisääntyessä ihmisten tietämyksen määrä lisääntyy. Sosiaalisesta mediasta saattaa tulla myös se ympäristö, jonka välityksellä oppijat enenevässä määrin pitävät yllä omaa kompetenssiaan ensimmäisen tutkintonsa jälkeen. Tiedon puoliintumisaika tullee entisestään lyhentymään.

Kaikella on hintansa. Harva verkostoituessaan edelleenkään pysähtyy miettimään sitä, minkä hinnan hän saattaa joutua maksamaan omien ajatuksien ilmaisemisesta. Toisaalta liian moni on edelleen sitä mieltä, ettei tarvitse sosiaaliseen mediaan liittyviä oppimisen mahdollisuuksia. Hyvä kysymys onkin, onko informaatioyhteiskunnassa enää mahdollista pitää kompetenssiaan ajan tasalla ilman (tieto)verkkoja ja verkostoitumista?

Jouko Jousea 
aikuiskasvatuksen opiskelija

Opettajan taidoista nopeasti kehittyvässä tietoyhteiskunnassa

Yhteiskunnan nopea kehitys luo haasteita opettajien tietotaidoille. Oppimisympäristöt muuttuvat, teknologiaa tulee kouluihin ja työelämässä tarvittavat taidot muuttuvat. Opettajan ammatissa ollaan eturintamalla kouluttamassa ja kasvattamassa tulevia tietoyhteiskunnan osaajia. Opettajien tulisi olla jatkuvasti oppimassa uutta, jota voisi tuleville sukupolville välittää.

Jo tuossa edellisessä virkkeessäkin esiintyy kehityksen mukanaan tuomia ristiriitoja. Ennen opettajat ovat olleet auktoriteetti asemassa VÄLITTÄMÄSSÄ TIETOA. Tänä päivänä nähdään enemmän ihanteellisena opettajan roolia mentorina, avustajana, joka ohjaa oppilasta itse löytämään ja rakentamaan tietonsa. Tämä muutos vaatii opettajilta paljon sopeutumista. Ensinnäkin tulisi luopua omasta asiantuntijan roolista ja uskaltaa jakaa vastuuta oppilaille omasta oppimisestaan.

Myös oppimisen muodot ovat muutoksessa. Luokkahuone menettää merkitystään oppimisympäristön ihanteena. Tietoa välittävä opettaja luokan edessä ja passiivisesti vastaanottavat oppilaat malli on vanhakantaista ajattelua. Nykyään arvostetaan oppilaiden omaa aktiivisuutta ja erityisesti yhteisöllistä ja yhteistoiminnallista oppimista. Jälleen nämä uudet tekemisen muodot vaativat uusia taitoja opettajalta tai sanotaanko oppimisen fasilitaattorilta.

Myös teknologian nopea kehitys luo haasteita opettajien arkeen. Teknologian avulla opiskelua ja opettamista voidaan tehostaa. Mutta näiden uusien vempainten ja sovellusten käyttö vaatii koulutusta opettajilta. Mutta mistä revitään aika ja motivaatio opettajien uuden oppimiselle? Omassa työssäni olen ollut opettajien kanssa tekemisissä ja niin pelottavalta ja ikävältä kuin se kuullostaakin, ei opettajilla ole motivaatiota jatkuvan uuden oppimiseen. Heidän työssään näyttäytyy vakituinen virka, jonka irtisanomiseen tai palkkaan ei vaikuta oman osaamisen kehittäminen. Valitettavan usein kuulee kommentteja: “Saamme syksyllä lukujärjestykset käteen ja niiden mukaan opetetaan ja keväällä annetaan todistukset”. Ei siis nähdä tilaa/tarvetta omalle kehittymiselle.

Opettajankoulutuslaitokset ovat myös hitaita reagoimaan yhteiskunnan muutoksiin. Kovin vähän on tarjolla Tampereen yliopistossakaan opettajille suunnattuja kursseja teknologisten ratkaisujen hallintaan, vaikka arkityössä opettajat käyttävät päivittäin videotykkejä, älytauluja, sosiaalista mediaa ja yhä lisääntyvässä määrin tabletteja. Näiden ICT-taitojen hallinta on opettajan omasta aktiivisuudesta kiinni.

Yliopisto kohtaa samoja haasteita. Työelämässä tarvitaan yhä enemmän monialaisia tiimityötaitoja. Silti suurin osa suoritettavista kursseista on massaluentoja ja/tai kirjatenttejä, yksinäistä puurtamista siis.

Miten siis saisimme koulutusorganisaatiomme reagoimaan nopeammin yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin?

”Tulevaisuuden koulu” oppimisympäristönä

Reetan esiin nostama kysymys siitä, suosiiko ”tulevaisuuden koulu” sosiaalisesti lahjakkaita oppilaita on pohtimisen arvoinen. Merkitseekö ”tulevaisuuden koulu” teknologiaa painottavine oppimisympäristöineen sitä, että toisten opiskelijoiden kanssa kirjallista kanssakäymistä vieroksuvat opiskelijat yllättäen huomaavatkin olevansa paitsiossa? Uudet opetukseen ja oppimiseen liittyvät ratkaisut tuonevat mukanaan uusia ongelmia. Pohtia sopii myös sitä, tuleeko ”tulevaisuuden koulujen” mukana katoamaan jotakin sellaista, millä nykyään on merkitystä oppijoiden ”sosiaalistumiselle yhteiskunnan jäseniksi”?

Oppimisympäristöjen muutos tuntuu väistämättömältä, mutta samalla sitä voi pitää myös välttämättömänä. Yhteiskunnista on tullut entistä dynaamisempia ja tähän haasteeseen on kaikkien oppimisen instituutioiden myös vastattava niiden omiin oppimisympäristöihin liittyvillä ajattelutapojen muutoksilla.

Uusien ideoiden ja ajatusten kokeileminen vaatii rohkeutta. Uusien teknologisten ratkaisujen hyväksikäytössä opetuksessa tullee toisinaan vastaan uusia käytännön ongelmia. Mitä opettaja tekee esimerkiksi siinä tapauksessa kun hän huomaa, että eilen vielä oppitunnin käyttöön tarkoitettu materiaali ei olekaan enää tänään saatavilla internetissä? Niin, tarvitaan varasuunnitelmia… Uusien konseptien rakentamiseen ei opettajilla välttämättä ole aina saatavissa jo kokeiluasteen ohittaneita malleja toisilta opettajilta.

Pioneereina toimineiden opettajien hyväksi havaitsemia ratkaisuja on syytä kerätä ja jakaa toisille opettajayhteisön kesken. Tämänkaltaisesta konseptista on eräs malli Tampereen kaupungin vetämä TOPSchool -hanke. Korkeakouluissa tapahtuvan tutkimuksen ja koulutuksen sekä opettajien työssään luomien innovaatioiden lisäksi tarvitaan internetin virtuaaliavaruuteen myös tiloja, joihin voidaan tallentaa materiaalia muiden opettajien käyttöön. Kokemuksien ja ajatuksien jakamiseen uusista oppimisympäristöistä tarvittaneen blogien lisäksi myös keskitetympiä areenoita, sillä ei ole mitään järkeä siinä, että viisi opettaja kukin itse keksii ”kärrynpyörän” uudestaan. Luokkahuonekeskeisyydestä siirtyminen ”tulevaisuuden koulun” opetusympäristöihin merkitsee siten tarvetta opettajien ajattelutapojen muutoksiin. Tarvitaan valmiutta omien oivallusten ja ajatusten jakamiseen yhteisöllisesti muiden opettajien kesken. Tämä ajattelutapoihin liittyvä murros ei välttämättä synny ilman uuteen ajatteluun liittyviä ”kasvamisen kipuja”. Muutokset oppimisympäristöissä synnyttävät erilaisia tarpeita opettajien oppimiselle. Yhteisöllisyyttä ja yhteistoiminnallisuutta tarvitaan myös opettajien kesken.

Jouko Jousea

aikuiskasvatuksen opiskelija

Second Life- virtuaalimaailmasta ja muista henkilökohtaisista oppimisympäristöistä

Päivi Svärd oli esittelemässä meille henkilökohtaisia oppimisympäristöjä ja keskittyi erityisesti Second Life- virtuaalimaailmaan, joka on 3D-ympäristö, jossa henkilöt toimivat omalla avatar- hahmollaan ja pystyvät kommunikoimaan chat-toiminnolla tai mikrofonin välityksellä. Olimme kaikki hieman epäileviä sen tuottamasta lisäarvosta, mutta vasta luennon loppupuolella aloin todella miettiä kelle tämä sitä toisi. Päivi Svärdin mainitsemat mielenterveyskuntoutujat kuten paniikkihäiriöisille, tämä voi tosiaan olla erinomainen paikka toimia.  Joillekin voi tosiaan olla etu, ettei tarvitse kohdata ihmisiä omilla kasvoillaan, jota emme ehkä tulleet ajatelleeksi. Myös esimerkiksi liikuntarajoitteisille tämä voi tarjota mahdollisuuksia, joita emme myös tulleet pohdinnassamme ajatelleeksi. Kuitenkin kritiikkinä Second Life-virtuaalimaailmalle on sen hieman vanhahtava visuaalinen ilme, johon pitäisi panostaa, koska se palvelee parhaiten juuri stimulaatio-tilanteissa. Second life-virtuaalimaailma on ideana hieno, ja ilmeisen suosittu, sillä sitä käyttää jo noin 14 miljoonaa käyttäjää, joka tosin verrattuna Facebookin miljardia lähentelevään käyttäjämäärään on kovin pieni. Mielestäni Facebookin käyttö oppimisen tukena on erittäin hyvä tapa tuoda oppiminen osaksi joka päivästä toimintaa.. Mielestäni selkeys ja helppokäyttöisyys ovat yksi tällaisten sovellusten elinehto, josta Second Life- maailma ei ainakaan minua vakuuttanut.

AVO- hanke http://tampereenoppimisymparistot.files.wordpress.com/2011/01/avo-hankkeen-raportteja-1_2012.pdf  loi ainakin minulle kuitenkin positiivisen kuvan siitä kuinka paljon Suomessa kehitellään ja panostetaan teknologian ja oppimisen yhdistämiseen. Osaamista Suomesta varmasti virtuaalimaailmojen luomiseen löytyy. Mielestäni nyt pitäisi keskittyä oppimisympäristöissä yksinkertaisiin mutta opettaviin mobiili-sovelluksiin, joissa avaintekijöinä olisi yksinkertaisuus, hyvä grafiikka ja helppo käytettävyys, niihin pystyy helposti yhdistämään myös yhteisöllisyyden, mutta toimivat myös yksin käytettyinä. AVO-hankkeen alainen Mobiilikesäkoulu- hankkeessa HAMK:n opettajat testasivat mobiililaitteiden käyttöä oppimisessa ja vuorovaikutuksessa. Tässä kohteena olivat aikuiset ja opettajat, mutta mielestäni mobiililaitteiden avulla tapahtumisen oppimisen kohderyhmä on laaja, yksinkertaiset sovellukset toimivat aina pienistä lapsista vanhuksiin saakka. En tiedä kuinka paljon tällaisia sovelluksia on jo, mutta ne varmasti tulevat yleistymään lähivuosina, varsinkin kun niihin parhaiten soveltuva kosketusnäyttötekniikka halpenee ja mahdollistaa sen hyödyntämisen monille eri kohderyhmille.

SecondLife- ympäristö vaatii kiinnostuneisuutta ja kärsivällisyyttä sen opetteluun, mutta voi varmasti siihen sisään päästyä olla antoisa oppimisympäristö, varsinkin jonkin tilanteen virtuaalisessa mallintamisessa. Mietinkin että onko Second Lifessä nyt liikaa mahdollisuuksia, ja olisiko se toimivampi keskittyessään johonkin tiettyyn osa-alueeseen? Laitteella näytti olevan suhteellisen paljon teknillisiä ongelmia, jotka voisivat helpottaa keventämällä sen sisältöä yksinkertaistamalla toimintoja. Second Life on varmasti ryhmäyttävämpi oppimisympäristönä kuin esimerkiksi Moodle, mutta Moodlen käyttäminen on kuitenkin yksinkertaisempaa ja ei vaadi teknistä osaamista kovinkaan paljoa, jolloin se on mielestäni tasa-arvoisempi kohtaamispaikka. Mielestäni sellaiselle oppimisalustalle olisi kysyntää, joka hyödyntäisi luontevasti jo olemassa olevia sosiaalisen median sovelluksia kuten Facebookkia ja Google Docsia, mutta olisi kuitenkin erillinen juuri oppimiseen keskittyvä ympäristö.Olemassa olevien sovellusten hyödyntämistä tukee myös se, että ne ovat osa tämän päivän ihmisen luonnollisia oppimisympäristöjä. Millaisia virtuaalisiaoppimisympäristöjä me tällä hetkellä todella tarvimme, ja miltä osin Second Life siihen vastaa?

Emmi Korvenoja

Oppimisympäristöjen kehittäminen kouluissa

Riitta Juusenaho oli esittelemässä luennolla Tampereen kaupungin TOP-school- hanketta, jonka tavoitteena on oppimisympäristöjen kehittäminen koulutuksen tulevaisuuden näkökulmasta. Keskeisiä asioita oppimisympäristöjen kehittämisessä ovat teknologioiden hyödyntäminen, pedagogisten toimintatapojen kehittäminen, työelämälähtöisyyden lisääminen eri toimijoiden yhteistyön kasvattaminen sekä Tampereen seudun tunnetuksi tekeminen innovaatioympäristönä. 

Juusenaho korosti tulevaisuuden koulujen oppimisympäristöjen olevan joustavia ja muunneltavissa olevia tiloja. Tavoitteena on luoda ympäristöjä, joissa voidaan hyödyntää  monia erilaisia oppimisen tapoja kuten esimerkiksi draamaa, leikkiä sekä aistien kautta syntyvää oppimista. Tulevaisuuden koulusta kaavaillaan monipuolisia tapahtumakeskuksia, joissa erilaiset palvelut ja käyttäjäryhmät toimivat samoissa tiloissa. Opetusta pyrittääkin siirtämään pois suljetuista luokkatiloista avoimiin oppimisympäristöihin sekä ryhmissä toteuttaviin projekteihin. Erilaisten projektien ja ryhmätöiden kautta oppijat saisivat mahdollisuuden itse miettiä, millaiset asiat heitä kiinnostavat ja kuinka tietoa voidaan etsiä erilaisista lähteistä. Oppimateriaalia olisi tällöin tarkoitus jakaa ja hyödyntää entistä joustavammin. Kaikkien luokassa ei tarvitsisi hyödyntää samoja tietolähteitä vaan tietoa voitaisiin kerätä joustavasti erilaisista medioista. Tämä toisi luonnollisena osana kriittisen arvioinnin ja mahdollistaisi rahallisten säästöjen syntymisen.

Jotta koulut ja oppilaitoksen pystyisivät tarjoamaan korkeatasoista opetusta ajanmukaisilla välineillä, olisi keskeistä panostaa rehtori- ja opettajankoulutukseen.  Uutta toimintakulttuuria luotaessa tarvitaan vahvaa johtajuutta, jolloin rehtorin rooli tulisi olla innostajan ja uusien ideoiden mahdollistaja. Juusenaho esitteli tulevaa Vuoreksen koulurakennusta, jossa kestävänkehityksen ja teknologian hyödyntäminen on otettu lähtökohdaksi jo suunnitteluvaiheessa. Tarkoituksena on hyödyntää Living lab – ajatusta, jossa tieto siirtyy koulussa vierailevien opettajien sekä oppilaiden mukana muihin kouluihin ja ympäristöön.  Koulujen välinen yhteistyö ja pois pääseminen yksin tekemisen kulttuurista on vahvana ideologiana toiminnan taustalla. Vuoreksessa opetushenkilökunta ja rehtori sitoutetaan noudattamaan ja toimimaan tavalla, joka tukee tulevaisuuden oppimisympäristölle asetettuja linjauksia.

Ilomäki ja Lakkala (2011) tuovat artikkelissaan Koulu, digitaalinen teknologia ja toimivat käytännöt, esiin niitä seikkoja jotka liittyvät teknologian innovatiiviseen hyödyntämiseen koulun toiminnassa ja pedagogisissa käytännöissä.  Koulut ovat usein konservatiivisia työyhteisöjä, jossa uudistusten tuominen vaatii koko työyhteisön tahtotilaa.  Keskeistä on koko saada koko koulu sitoutumaan uusiin toiminnan tapoihin ja tunnistamaan oman koulunsa kehittämistarpeet. Teknologian hyödyntämisen tulisi tuoda lisäarvoa toimintaan eikä olla pelkkä itseisarvo. Teknologian hyödyntämisestä kouluissa on saatu hyviä kokemuksia niissä kouluissa, joissa tuetaan monenlaista tekemistä, työskentely on systemaattista eikä ainoastaan muutaman yksilön vapaaehtoisuuteen perustuvaa tai muutoin satunnaista.

Luennolla keskusteltiin Twiittauksien kautta, siitä millainen oppimisympäristö haluttaisiin rakentaa ja mitkä esteet olisivat mahdollisesti sen tiellä.  Esille nousi kuinka totuttuja kaavoja voi olla vaikea muuttaa ja täysin uusien toimintamallien luominen hankalaa.

Turvallinen ympäristö ja oma luokka, johon identifioitua nostettiin eräässä puheenvuorossa keskeisin hyvän oppimisympäristön kriteeriksi. Tämä herätti ajatuksia siitä pystyykö tietoyhteiskunnan ihanteita ja vaatimuksia noudattava tehokas ympäristö tarjoamaan tätä turvaa. Avoimet tilat sekä mahdollisimman tehokas välineiden hyödyntäminen tähtäävät helposti pelkästään suorituskeskeisyyteen. Kuinka käy niiden oppilaiden, joilla on vuorovaikutustaitojen kanssa haasteita tai yhteisöllinen toimintapa ei ole se toimivin. Suosiiko tulevaisuuden koulu ainoastaan sosiaalisesti lahjakkaita opiskelijoita?

Tutustumiskäynnit paikoissa, joissa on otettu menestyksekkäästi uusia ideoita käyttöön voivat olla moottori, joka osoittaa, että asioista voi tehdä toisin. Epäonnistumisen ja väärien ratkaisujen tekeminen koulutuksen kentällä on mielestäni yksi suurimpia uusien ideoiden tyrmäämiseen johtavia tekijöitä.  Juusenaho kannusti meitä kuulijoita rohkeuteen kyseenalaistaa ja pohtimaan kuinka asiat voitaisiin tehdä toisin.

Reetta Harju

Akateemiset keskustelut ja uudet oppimisympäristöt

Mikä on yliopistossa pidettävien massaluentojen tulevaisuus? Ovatko ne katoavaa kansanperinnettä? Jokaisella opetustavalla voi esittää olevan useita funktioita. Näin on asian laita myös kurssien yhteyteen liitetyillä luennoilla. Luennot saattavat ensisijaisen tarkoituksensa lisäksi toimia myös opiskeluyhteisöön sosiaalistumisen virittäjinä. Seurattu luento voi virittää pienen ryhmän keskustelun luennon aiheesta. Omakohtainen kokemus näistä joskus useammankin tunnin ruokalassa tai kahvilassa kestäneistä akateemisista keskusteluista on ollut perin juurin positiivinen. Ne ovat olleet olennainen osa oppimistani. Näiden keskustelujen aikana on saattanut syntyä jopa sitä ”syvempää käsitteellistä ymmärrystä”. Opiskelijoiden välisessä ajatuksenvaihdossa syntyy myös niitä sosiaalisia kontakteja, joita jokainen meistä tullee tarvitsemaan työelämässään.

Ihminen on sosiaalinen eläin ja kaipaa henkilökohtaista ja kasvokkaista ajatusten vaihtoa toisten kanssa. Yliopistoyhteisössä kasvokkaisen kanssakäymisen muotoina esim. luennot, pienryhmäopetus, pienryhmätyöskentely sekä vapaamuotoiset keskustelut ovat ottaneet ja mielestäni myös ansainneet paikkansa. Tässä yhteydessä voi esittää provosoivasti kysymyksen: Mitä kotona tietokoneen ruudulta videoitu luento synnyttää tai saa aikaan seuraajassaan? Jos opiskelija on seurannut luentoa 250 itselleen entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa, niin kenen kanssa hän ryhtyy spontaanisti keskustelemaan itseään kiinnostavista teemoista? Ja milloin hän ryhtyy tähän kanssakäymiseen? Paikan päällä seuratun luennon ja videoitse välitetyn luennon välillä on enemmän eroa, kuin elokuvan katselulla televisiosta tai sen seuraamisella elokuvateatterissa. Jälkimmäisessä on sitä ”jotain”, minkä takia ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä kymmenisen euroa katsomiskerralta. Opiskeluun liittyy tunteita ja aistimuksia ja niillä on oma sijansa oppimisessa ja opiskelussa.

Uudet tekniset innovaatiot sekä uusiin oppimisympäristöihin liittyvät ideat tullevat ottamaan paikkansa ”vanhojen hyväksi koettujen” mallien rinnalla. Sulautuvassa opetuksessa integroidaan verkossa että kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta. Sulautuvassa opetuksessa vuorovaikutuksen eri muodot ovat keskeisellä sijalla oppimisessa. Onko nyt vihdoinkin löytynyt opetuksen ja oppimisen saralle jotakin sellaista, jossa pullasta voidaan syödä vain rusinat?

Jouko Jousea

aikuiskasvatuksen opiskelija

Teknologian opetuskäytön kehittyminen ja pedagogiset periaatteet

Kurssin toisen luennon alusti Vesa Korhonen aiheella ”Teknologian opetuskäytön kehittyminen ja pedagogiset periaatteet”. Kurssi laittoi miettimään todellisia tarpeita teknologiaratkaisuille kouluissa. Mikä on se tarve, jota laitteet ja sovellukset on luotu helpottamaan? Miten opettaja todella hyötyy arkityössään uusista oppimisympäristöistä?

Jokainen meistä on varmaan törmännyt elämänsä aikana erilaisiin järjettömiin teknologia ratkaisuihin. Koulut eivät ole poikkeus tälläkään kentällä. Usein tunnutaan menevän teknologia edellä päin puuta. Muutetaan vanhoja käytänteitä, vain sen takia kun se on teknologian avulla mahdollista. Yksi esimerkki älytaulujen tulosta: ensimmäiset älytaulut kun tulivat, niin käytännössä ne olivat sähköisiä liitutauluja, ilman mitään sen suurempaa lisäarvoa. Okei voitiin avata tiedostoja kosketusnäytölliselle taululle ja suurentaa kuvia pinsettiotteella, wau mikä riemuvoitto! Tuhansia maksavia älytauluja tilattiin useisiin kouluhin, joiden henkilökunta piti tietysti kouluttaa käyttämään niitä. Mutta mitä pedagogista lisäarvoa kosketusnäytöllinen älytaulu tuo vrt. videotykki? Ensimmäiset niistä ei juurikaan mitään. Mitä resurssien ja ajanhukkaa tällainen ”teknologia edellä” -ajattelu onkaan! Tänä päivänä tosin älytaulut ovat kehittyneet ja niihin voidaan liittää langattomasti oppilaiden omia älypuhelimia, läppäreitä ja täppäreitä jolloin tiedostojen yhteistyöskentely ja jakaminen helpottuu. Suunnitellessa erilaisia teknologiasovelluksia tulee tarkasti pitää mielessä se pedagoginen perustelu, miten se edistää oppimista ja opettamista. Paljon rikkaampi lähestymistapa olisi ottaa tarkasteluun jokin oppimisteoria ja sen pohjalta lähteä kehittelemään uudenlaista oppimisympäristöä.

Twiittaamme meneillään olevalla kurssilla hashtagilla #changingLE. Innostuksen tähän uuteen teknologiaratkaisuun kurssin vetäjä oli saanut Kirsti Longan puheenvuorosta. Yksi twitterinkäytön pedagoginen arvo on ehdottomasti koordinaatiohukkaa ehkäisevä viestintä luennolla. Niinä harvoina hetkinä, kun joku massaluennolla uskaltaa keskeyttää edessä olevan puhuvan pään (jonka pedagogista merkitystä on hyvä myös jokaisen miettiä), keskeytyy opetus. Twitterin kautta vaikka kaikki 500 massaluennolla olevaa opiskelijaa voivat samanaikasesti kysyä erilaisia kysymyksiä. Tämä kysymysten virta voidaan luennon lopuksi purkaa yhteiskeskusteluin, niin kuin meneillään olevalla kurssilla teemmekin.

Jos pohditaan hieman enemmän tämän kurssin pedagogisia käytänteitä. Pyrin hahmottamaan niitä Jonassenin mielekkään oppimisen teorian kautta. Luentojen rakenne on seuraavanlainen: 60min alustus aiheeseen, 30min keskustelu pienryhmässä ja alustukseen liittyvä kommentointi twitterin kautta ja lopuksi 30min kommenttivirran purku yhteiskeskusteluin.

Aktiivisuuden periaate toteutuu hienosti pienryhmätyöskentelyn, blogin kirjoittamisen ja yritysvierailun kautta. Opiskelijat eivät siis ole vain passiivisia luennolla istujia. Konstruktiivisuuden peritaate toteutuu siten kun alustuksista saatuja tietoja ensin reflektoidaan blogin kautta ja lopuksi palautetaan koottu oppimispäiväkirja. Olisi tietysti toivottavaa, että tietorakenteet kehittyisivät tämän matkan varrella johdonmukaisemmiksi kokonaisuuksiksi.

Intentionaalisuuden periaate toteutuu, kun opiskelijoilla on selkeä käsitys mitä heiltä odotetaan ja millaista panostusta tarvitaan vaadittavien tavoitteiden saavuttamiseksi. Periaatetta tukee myös opiskelijoiden autonomia valita itse mielenkiintojen mukaan vierailukohteita ja asettaa niihin liittyviä tavoitteita. Kollaboratiivisuuden periaate näyttäytyy elävästi pienryhmien kautta toteutettavina keskusteluina, pohdintoina ja yhteisen blogin kirjoituksen kautta. Lisäksi teemme vierailun tutustuen uudenlaiseen oppimisympäristöön. Vierailu ehdottomasti auttaa autenttisuuden ja kontekstuaalisuuden kautta linkittämään jo oppimaamme työelämän ympäristöihin.

Teknologiasta ja pedagogisista käytänteistä puhuttaessa haluaisinkin mainita uudenlaisesta kehitysehdotuksesta tämän tyyppiselle kurssille. Aikaisemmin kirjoituksessani kehotin jokaista pohtimaan pedagogista lisäarvoa massaluennoilla esiintyvälle puhuvalle päälle. Minkä takia satojen ihmisten tulee kokoontua samaan aikaa samaan paikkaan kuuntelemaan kun yksi ihminen puhuu? Miksei tätä tiedonvälitystä ulkoisteta teknologian avulla ajasta ja paikasta riippumattomaksi opetusvideoksi. No mitä pedagogista hyötyä tästä sitten on? Tarkoitus ei olekkaan muuttaa opetusta videomuotoiseksi, vaan lisäarvo tulee lisääntyvästä opettaja-oppilas välisestä ajasta. Tiedonvälitykseen internet on loistava, ihmisten kohtaamiseen ja kasvattamiseen tarvitaan kuitenkin toista ihmistä. Mutta onko se ihmisten kohtaamista, jos luennoitsija puhuu yksinään edessä ja opiskelijat kuuntelevat hiljaa? Ulkoistamalla tiedonvälityksen, voivat opiskelijat katsoa opetusvideon kotona, junassa tai missä vain. Luennolle voitaisiin näiden videoiden katsomisen jälkeen kokoontua keskustelemaan ja pohtimaan asioita yhdessä. Opettajalla olisi enemmän aikaa kohdata oppilaita yksilöinä ja keskustella heidän kanssaan.

Tällaista metodia kutsutaan flipped classroomiksi. Yhdysvalloissa Khan Academyn videoiden avulla ollaan tällaista menetelmää testattu ja tutkittu. Suomessa menetelmää on testannut mm. Voionmaan lukio. Tamperelainen nuori osuukunta Wengle kehittääkin uudenlaista oppimisalustaa palvelemaan flipped classroom -mallia.

Tällaisessa tilanteessa olemme tällä hetkellä, mutta mielenkiintoista on millaisia uudenlaisia oppimisteorioita kehitetään uusien oppimisympäristöjen innoittamana. Nykyään teknologia mahdollistaa hyvinkin monipuolista opettamista ja oppimista. Esimerkiksi MOOC:it(Massive Open Online Courses) yliopistojen kaikille avoimet verkkokurssit, joilla on parhaillaan satoja tuhansia opiskelijoita ympäri maailmaa ovat jotain, mitä vasta tämän päivän teknologian avulla on mahdollista toteuttaa. Virtuaalisesti voidaan tehdä ryhmätöitä yhdessä intialaisten ja brasialaisten kanssa reaaliajassa. Näiden uusien oppimisen muotojen tutkimusta tarvitaan, jotta voidaan kehittää myös ajantasalla olevia oppimisteorioita.

Jere Wessman