Opettajan taidoista nopeasti kehittyvässä tietoyhteiskunnassa

Yhteiskunnan nopea kehitys luo haasteita opettajien tietotaidoille. Oppimisympäristöt muuttuvat, teknologiaa tulee kouluihin ja työelämässä tarvittavat taidot muuttuvat. Opettajan ammatissa ollaan eturintamalla kouluttamassa ja kasvattamassa tulevia tietoyhteiskunnan osaajia. Opettajien tulisi olla jatkuvasti oppimassa uutta, jota voisi tuleville sukupolville välittää.

Jo tuossa edellisessä virkkeessäkin esiintyy kehityksen mukanaan tuomia ristiriitoja. Ennen opettajat ovat olleet auktoriteetti asemassa VÄLITTÄMÄSSÄ TIETOA. Tänä päivänä nähdään enemmän ihanteellisena opettajan roolia mentorina, avustajana, joka ohjaa oppilasta itse löytämään ja rakentamaan tietonsa. Tämä muutos vaatii opettajilta paljon sopeutumista. Ensinnäkin tulisi luopua omasta asiantuntijan roolista ja uskaltaa jakaa vastuuta oppilaille omasta oppimisestaan.

Myös oppimisen muodot ovat muutoksessa. Luokkahuone menettää merkitystään oppimisympäristön ihanteena. Tietoa välittävä opettaja luokan edessä ja passiivisesti vastaanottavat oppilaat malli on vanhakantaista ajattelua. Nykyään arvostetaan oppilaiden omaa aktiivisuutta ja erityisesti yhteisöllistä ja yhteistoiminnallista oppimista. Jälleen nämä uudet tekemisen muodot vaativat uusia taitoja opettajalta tai sanotaanko oppimisen fasilitaattorilta.

Myös teknologian nopea kehitys luo haasteita opettajien arkeen. Teknologian avulla opiskelua ja opettamista voidaan tehostaa. Mutta näiden uusien vempainten ja sovellusten käyttö vaatii koulutusta opettajilta. Mutta mistä revitään aika ja motivaatio opettajien uuden oppimiselle? Omassa työssäni olen ollut opettajien kanssa tekemisissä ja niin pelottavalta ja ikävältä kuin se kuullostaakin, ei opettajilla ole motivaatiota jatkuvan uuden oppimiseen. Heidän työssään näyttäytyy vakituinen virka, jonka irtisanomiseen tai palkkaan ei vaikuta oman osaamisen kehittäminen. Valitettavan usein kuulee kommentteja: “Saamme syksyllä lukujärjestykset käteen ja niiden mukaan opetetaan ja keväällä annetaan todistukset”. Ei siis nähdä tilaa/tarvetta omalle kehittymiselle.

Opettajankoulutuslaitokset ovat myös hitaita reagoimaan yhteiskunnan muutoksiin. Kovin vähän on tarjolla Tampereen yliopistossakaan opettajille suunnattuja kursseja teknologisten ratkaisujen hallintaan, vaikka arkityössä opettajat käyttävät päivittäin videotykkejä, älytauluja, sosiaalista mediaa ja yhä lisääntyvässä määrin tabletteja. Näiden ICT-taitojen hallinta on opettajan omasta aktiivisuudesta kiinni.

Yliopisto kohtaa samoja haasteita. Työelämässä tarvitaan yhä enemmän monialaisia tiimityötaitoja. Silti suurin osa suoritettavista kursseista on massaluentoja ja/tai kirjatenttejä, yksinäistä puurtamista siis.

Miten siis saisimme koulutusorganisaatiomme reagoimaan nopeammin yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin?