Opettamiseen ja
oppimiseen liittyvää ajattelua voi pitää kulttuurisidonnaisena ilmiönä.
Suomessa on viimeisen sadan vuoden aikana vallinnut toisistaan poikkeavia
opettamisen traditioita. Niiden taustalta voi löytää aikakautensa kulttuuriin liittyviä
oppimiskäsityksiä. Varsin usein tutkintotavoitteinen oppiminen miellettiin
nimenomaan neljän seinän sisällä (luokkahuoneessa) tapahtuvaksi toiminnaksi,
jota saattoivat säestää yksilösuorituksina annetut kotitehtävät.
Opetukseen ja
oppimiseen liittyviä instituutioita voi lähestyä järjestelminä, jotka ovat osia
yhteiskunnassamme toimivien muiden järjestelmien joukossa. Nämä järjestelmät
eivät ole toisistaan riippumattomia, vaan kytkeytyvät toinen toistensa
toimintaan. Humberto Maturana ja Francisco Varela ovat kehittämässään
autopoiesis-teoriassa esittäneet, että kaikki elävät järjestelmät ovat
organisatorisesti suljettuja, kehämäisiä, autonomisesti vuorovaikuttavia
systeemejä, jotka viittaavat ainoastaan itseensä. Muutokset yhdessä
järjestelmän elementissä kytkeytyvät muutoksiin toisissa järjestelmissä. Tässä
yhteydessä on puhuttu myös ”perhosefektistä”: pieni muutos jonkin tietyn
järjestelmän osassa voi saada lopulta aikaan merkittäviä muutoksia toisissa
järjestelmissä. Tästä voi ottaa esimerkin tietotekniikasta. Kukapa osasi vielä
1970-luvun lopulla kuvitella sitä, mikä on mikrotietokoneiden merkitys 2010-luvun
opiskelijalle tai opettajalle. Alkujaan ”pienestä” teknisestä innovaatiosta (mikroprosessori)
on kasvanut instituutioissamme suunnaton toisiinsa kytkettyjen tietokoneiden
verkosto. Tämä tekninen innovaatio on muuttanut yhteiskuntaamme perin pohjin. Se
on muuttanut tapaamme ajatella yhteiskuntaamme (tietoyhteiskunta) sekä ajattelun
tapaamme oppimisympäristöihin liittyen. Muutoksien vauhti on ollut niin nopeaa,
että on edelleen hyvin vaikea kuvitella, miltä tulevaisuus saattaa näyttää
viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.
Voidaan esittää,
että tällä hetkellä vain mielikuvitus on rajana uusien ympäristöjen
soveltamisessa opetukseen. Saatamme kuitenkin olla edelleen vanhojen
ajattelutapojen vankeina. Tietotekniikan opetuksen käytännöissä voidaan
edelleen nojata vanhoihin (hyväksi koettuihin) konsepteihin, jotka saavat vain
pienen kuorrutuksen uuden teknologian ansiosta. Vaikka uusien ideoiden
kokeilujen ensimmäiset pioneeriajat ovat jääneet jo taakse, edelleen on varsin
rajallinen määrä kokemuksia uusien oppimisympäristöjen mahdollisuuksista.
Opetukseen ja
oppimiseen on aina liittynyt erilaisia arvoja ja arvostuksia. Toisten ajatusten
omaksumisesta ja omien ajatuksien ilmaisemisen kyvykkyydestä on tullut tämän
päivän oppimisen valuuttaa. Yhteisöllisyyden ansiot oppimisessa ovat nousseet
korkeaan asemaan. Implisiittisenä taustajuonteena oppimisympäristökeskustelusta
voi kuitenkin tavoittaa ”selviytymisen” ja ”kilpailun” ajatuksia oppimiseen
liitettyinä. Selviytyjät selvittävät medialukutaidon haasteet ja osaavat
purjehtia multimediallisen maailman väylillä kareja vältellen. Häviäjien osana
saattaa toisinaan olla tilanteen ymmärryksen mukanaan tuoma turhautuminen ja
toivottomuus. Yhteiskunnassamme ja yleensäkin maailmassa saattaa tapahtua
varsin voimakasta polarisoitumista menestyjien ja menestymättömien välille. Se
tullee luomaan yhteiskuntiin myös voimakkaita jännitteitä.
Murrokset
oppimisympäristöajattelussa tullevat vaikuttamaan oppijoiden sosiaalistumiseen.
Palatakseni edellä esitettyyn autopoiesis-teoriaan voin esittää kysymyksen: Millä
tavoin ajattelutapojen muutos oppimisympäristöissä tulee vaikuttamaan
oppijoiden sosiaalistumiseen? Entä miten nämä muutokset puolestaan heijastuvat
(opetus)instituutioidemme ja yhteiskuntamme kehittymiseen?
Jouko Jousea
aikuiskasvatuksen
opiskelija
